Maailmassa toimii 437 ydinreaktoria1, joista yhtäkään ei ole rakennettu yksityisellä rahalla vapaille markkinoille2. Menneinä vuosikymmeninä energiayhtiöt saivat tyypillisesti jonkinasteisen yksinoikeuden esimerkiksi tietylle alueelle tai tuottivat sähköä tai muuta energiaa suoraan omistajayhtiöidensä käyttöön. Tätä turvallista, mutta jossain määrin tuhlailevaa mallia alettiin ravistella 1990-luvulla varsinkin EU:ssa, jossa markkinat avattiin jossain määrin kilpailulle3 ’4.
Vanhassa mallissa ydinvoimayhtiö tiesi varmasti voivansa myydä kaiken sähkön alueellaan, mikä teki siitä erittäin turvallisen sijoituskohteen. Ydinvoimaloihin myönnettiinkin rahoitusta inflaatiotason koroilla. Markkinoiden avauduttua energiayhtiöiden toimintakenttä muuttui radikaalisti, kun investointien pitäisi itse maksaa oman pääomansa lisäksi rajoituskustannukset takaisin.
Tämän lisäksi vuoden 1979 Three Mile Islandin ja vuoden 1986 Tsernobylin onnettomuus saivat hallitukset edellyttämään, että voimayhtiöt varautuvat edes jollain tavoin aiemmin mahdottomina pidettyihin vakaviin onnettomuustilanteisiin5, mikä lisäsi voimaloiden rakentamisesta aiheutuvia kustannuksia.
Tämän kehityksen seurauksena ydinvoimaloiden rakentaminen länsimaissa loppui käytännössä kokonaan. Uutta ydinvoimaa on 1990-luvun alusta lähtien noussut lähinnä Aasian suljetuille energiamarkkinoille.
IAEA 2014. Power Reactor Information System. Sivu päivitetty 15.9.2014. ↩
Nuclear Energy Agency/OECD. 2009. The Financing of Nuclear Power Plants. [pdf] ↩
Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 96/92/EY sähkön sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä. ↩
TEM. Sähkömarkkinat. Sivu päivitetty 22.1.2014. ↩
esim. Mustonen, R., Aaltonen, H., Laaksonen, J., Lahtinen, J., Rantavaara, A., Reponen, H., Rytömaa, T., Suomela, M., Toivonen, H. & Varjoranta, T. 1995. Ydinuhkat ja varautuminen. Säteilyturvakeskus A123. ↩